Jouko Lindstedt

Perusteos kielellisistä ihmisoikeuksista

Tove Skutnabb-Kangas: Linguistic genocide in education — or worldwide diversity and human rights? Mahwah, New Jersey & London: Lawrence Erlbaum Associates 2000. 33+785 s. ISBN 0-8058-3467-2 (kovak.), 0-8058-3468-0 (pehmeäk.).

Maailman kielten valtaosan uhanalaisuus kohosi 90-luvulla kielentutkijoitten keskeiseksi huolenaiheeksi. Vuonna 2000 ilmestyi englanniksi aiheesta peräti kolme tunnettujen lingvistien kirjaa, Crystalin Language death, Nettlen ja Romainen Vanishing voices ja Tove Skutnabb-Kankaan (TSK) nyt arvioitavana oleva teos. Vaikka kaikkien kolmen lähtökohta on sama — huoli kielellisen monimuotoisuuden katoamisesta — painotuksiltaan ja laajuudeltaan ne eroavat paljonkin. TSK:n kirjassa on eniten aineistoa, ja erityisesti kielelliset ihmisoikeudet ja niitten toteutuminen valtiollisissa koulujärjestelmissä tulevat käsitellyiksi perinpohjaisesti.

Kirjassa on oikeastaan kaksi erilaista puolta. Toisaalta se on korvaamaton kokoelma tietoa, joka on hyvin järjestetty erilaisten laatikoitten, tietoiskujen, taulukoitten ja hakemistojen avulla. Toisaalta se voi olla monelle tutkijalle hämmentävä, jopa epämukava lukukokemus: viileän tieteelliseen tyyliin tottunut voi vierastaa TSK:n kantaaottavaa, väliin emotionaalista kirjoitustapaa, vaikka kirjan väitteet onkin ankkuroitu faktoihin. Esimerkiksi Nettle ja Romaine kuvaavat kielten kuolemaa enemmän siihen hillittyyn tapaan, jota akateemisten tarinoitten kertojilta odotetaan, mutta silti heidän teoksestaan hyötyy mielestäni paljon vähemmän lähde‑ ja tietokirjana.

MITÄ KIELILLE ON TAPAHTUMASSA

Kirjan aloittaa hyvä katsaus maailman kielitilanteeseen (ja ”kielen” käsitteen vaikeaan määriteltävyyteen). TSK vertailee eri lähteitä esimerkiksi puhujamääristä ja järjestää keräämänsä tiedon selkeästi. Yli puolella maailman puhutuista kielistä on alle 10.000 puhujaa; yli miljoonan puhujan kieliä on alle 5%. (Viittomakielet ovat niin vähän tutkittuja, ettei mitään tilastoja voi esittää.) Suurimpien kielten listan kärjessä on tunnetusti kiina, toisella sijalla englanti, mutta espanja on vääjäämättä ohittamassa sen tai ehkä jo ohittanutkin, kuten verkko-Ethonologue osoittaa.

Jos arvioidaan kaikki alle 100.000 puhujan kielet uhanalaisiksi, vain noin kymmenesosa kielistä on turvassa. Loppujen 90 prosentin voi pelätä kuolevan alkaneen vuosisadan kuluessa (tämä tietäisi keskimäärin noin yhden kielen kuolemaa viikossa). Tässä suhteessa TSK:n ennuste ei poikkea muitten aihetta käsittelevien teosten ja verkkosivujen ennusteesta — ei myöskään lähteiltään: tämä pessimistinen 90 prosentin arviohan palautuu Kraussin (1992) tunnettuun artikkeliin. Ongelmana on, ettei kielten katoamisnopeudesta ole juuri muuta tutkittua tietoa; emme edes tiedä, onko Kraussin ennuste toteutunut niiden kymmenen vuoden aikana, jotka sen esittämisestä ovat kuluneet.

Kukaan lingvisti ei varmaan halua kiistää sitä, että kielten kuolema on kiihtymässä ja että se on yksi nykymaailman suuria ongelmia. Mutta ennusteiden esittäminen puutteellisen empiirisen materiaalin pohjalla ei ole tieteen ihanteen mukaista, vaikka tarkoituksena olisikin herättää yleinen mielipide. Jopa 90 prosentin ennuste voi valitettavasti osoittautua oikeaksi, mutta meillä ei ole kovin paljon aineistoa asiasta. Silti vaikkapa vain 50 prosentin kato (Crystal 2000: 19) olisi katastrofi yhtä lailla.

Kirjansa myöhemmässä luvussa (s. 365–374) TSK selittää, miksi hän pitää ”kielenmurhaa” (linguicide) tai jopa ”kielellistä kansanmurhaa” (linguistic genocide) oikeampana terminä kuin ”kielikuolema” (language death). Hänen mielestään useimmat kielet eivät nykyään kuole ”luonnollista” kuolemaa, vaan takana on toimijoita, jotka aiheuttavat kuoleman — niitä, joilla on poliittinen ja taloudellinen valta. Itse asiassa jää jonkin verran epäselväksi, hyväksyisikö TSK nykymaailmassa minkäänlaista kielikuolemaa ”luonnolliseksi”.

MONIKIELISYYDEN PUOLESTA

Kielentutkija rakastaa luonnollisesti kielellisesti mahdollisimman monimuotoista maailmaa, mutta niin kutsuttu tavallinen veronmaksaja voi kysyä, miksi kielten moninaisuutta tulisi suojella — eikö siitä ole kuitenkin enemmän haittaa ja kustannuksia kuin hyötyä? TSK omistaa kokonaisen luvun (s. 209–287) tämän kysymyksen käsittelyyn. Hän osoittaa muun muassa, ettei kielten kuolema ole ”luonnollinen” prosessi siinä mielessä kuin kuolema luonnossa, ja analysoi niitten tutkijoiden ja opettajien asenteita, jotka tahtomattaankin tekevät pienet kielet näkymättömiksi ja arvottomiksi. (Jostain syystä nämä tärkeät jaksot on kuitenkin piilotettu alalukuun 4.1. ”Linguistic diversity in great myths”.)

Vahvimmat argumentit kielellisen monimuotoisuuden puolesta ovat TSK:n mukaan episteemisiä (s. 278–280): kielten ja kulttuurien moninaisuus antaa ihmiskunnalle suuremman tietovarannon ja enemmän vaihtoehtoja maailman hahmottamiseen (vrt. Crystal 2000: 32–36). Toki myös enemmän tapoja erehtyä: TSK kannattaa monimuotoisuutta, mutta ei arvorelativismia.

TSK torjuu näkemyksen, jonka mukaan monikielisyys tulee yhteiskunnille kalliiksi; päinvastoin on tehokas ratkaisu käyttää (esimerkiksi kouluissa) aina niitä kieliä, joita ihmiset parhaiten ymmärtävät. Sitä paitsi kustannuksia eivät aiheuta pienten kielten puhujat, jotka yleensä osaavat myös muita kieliä, vaan valtakielten yksikieliset puhujat, joiden taidot ovat rajoitetummat. Yksikielisyys ei ole edes normaalia, mutta onneksi siitä voi parantua! TSK korostaa Crystalin sekä Nettlen ja Romainen tapaan, että tasapainoinen kaksikielisyys on mahdollinen ja tavoiteltava asiaintila, joka takaa pienten kielten puhujille sekä oman kielen säilymisen että osallistumisen oman yhteiskuntansa asioiden hoitoon. Mutta hän sanoo selvemmin, että kaksikielisyysvelvoite koskee myös enemmistöjen edustajia: edes englannin puhujat eivät ole siitä vapautettuja.

KIELELLINEN MONIMUOTOISUUS JA BIODIVERSITEETTI

Kielellisen monimuotoisuuden ja biodiversiteetin suhde on nykyään paljon esillä tieteellisessä ja popularisoivassa keskustelussa, ja se on myös TSK:n keskeisiä teemoja. Kummankinlainen monimuotoisuus on uhattuna, vaikka uhasta biodiversiteetille puhutaan enemmän. Kielet ovat itse asiassa selvästi uhanalaisempia kuin eliölajit prosentuaalisesti laskettuna.

On ekologisesti ymmärrettävää, miksi biologinen ja kielellinen monimuotoisuus keskittyy samoille alueille maapallolla ja miksi taloudellisten rakenteiden muuttuminen, ympäristön tuhoutuminen ja kaupungistuminen uhkaa niitä molempia samalla tavoin. Monien tutkijoiden tapaan TSK näkee niitten välillä mahdollisen kausaalisenkin suhteen (s. 91–101): alkuperäiskansojen ainutlaatuinen tietous elinympäristöstään ja sen kestävästä hyödyntämisestä katoaa niiden kielten mukana. Tästä on lyhyt matka väittämään, jonka mukaan ”kieli suojelee luontoa” (Saarikivi 2001).

Tässä ajatuslinjassa piilee yksinkertaistamisen vaara. Kielitieteen tärkeimpiä viestejä yhteiskunnalle on ollut, että kaikki kielet ovat yhtä kehittyneitä ja yhtä ilmaisuvoimaisia niissä ympäristöissä, joissa niitä käytetään. Jos vaikkapa saamelaiset olisivat jo satoja vuosia sitten vaihtaneet kielensä suomeksi mutta säilyttäneet elinkeinonsa, totta kai heidän puhumansa suomen kieli koodaisi heidän ekologisen tietämyksensä yhtä hyvin kuin saamelaiset kielet tänä päivänä. Emme usko enää ”primitiivisiin” kieliin — miksi meidän pitäisi uskoa ”ekologisiin” kieliin?

Pikemminkin kuin pienten kielten ”ekologisuutta” sinänsä lieneekin syytä korostaa niiden kadon epäekologisuutta. Pienten yhteisöjen tuhoutuminen johtaa niiden kulttuuriperinnön ja ekologisen tietämyksen nopeaan häviämiseen; kielen säilyttäminen voi olla paras keino hidastaa tätä kehitystä ja jopa kääntää se. Tiedon voi periaatteessa koodata kaikkiin kieliin, mutta pienen puheyhteisön nopeassa kielenvaihdossa tieto voi kadota.

Biodiversiteetti ja kielellinen monimuotoisuus ovat joka tapauksessa eri suuruusluokkien ongelmia. Vaikka eliölajien katoamisnopeus olisi nykyään 1500-kertainen luonnossa itsestään tapahtuvaan verrattuna, tämä tarkoittaa vain 0,7 % lajeista seuraavien 50 vuoden aikana (Lomborg 2001: 255). Kielten katoamisvauhti on useita kymmeniä kertoja suurempi — ja kysymys on ihmisistä ja heidän erottamattomista oikeuksistaan, kuten TSK toistuvasti korostaa.

Voi olla, että liian monenlaiset argumentit kielellisen monimuotoisuuden puolesta ovat tarpeettomia. Useimmat suomen kielen puhujat eivät toivoisi kielensä katoavan maailmasta. Jos siis toivomme oman kielemme säilymistä, on eettisesti oikein antaa kaikille muillekin ihmisille oikeus toivoa samaa ja tukea heitä, jos heidän kielensä on uhanalainen. Annamme toisille ne oikeudet, joista itse saamme ja haluamme nauttia. Hyötyargumentit ovat vasta toissijaisia. (Vrt. Dahl 2000: 163–165.)

KOULUJÄRJESTELMÄT JA KIELELLINEN KANSANMURHA

Kansanmurhan käsite sisältää kansainvälisessä oikeudessa myös lasten siirtämisen pakon avulla etnisestä ryhmästä toiseen. Koska koulunkäynti on pakollista ja muulla kuin äidinkielellään alkuopetuksensa saavan lapsen etninen identiteetti joutuu uhanalaiseksi — ja usein muuttuukin hänen pyrkiessään sulautumaan valtaväestöön — äidinkielisen kouluopetuksen puute on kansanmurhaa. Tämä hätkähdyttävä johtopäätös on TSK:n kirjan keskeisiä teemoja.

Monen voi olla vaikea hyväksyä tämän päättelyn tulosta (vaikka itse päättelyssä voi olla vaikea osoittaa heikkoa lenkkiä). Skeptisellekin lukijalle TSK:n kirja on silti erinomainen katsaus kielellisten oikeuksien toteutumiseen koulujärjestelmissä ja vaihtoehtoisiin koulutusratkaisuihin, joiden tarkoituksena on taata toimiva kaksikielisyys sekä vähemmistöjen että enemmistöjen jäsenille.

Tärkeää on erottaa additiivinen eli täydenteinen kaksikielisyys, jossa uusi kieli lisää yksilön ilmaisuvaroja, ja subtraktiviinen eli vähenteinen kaksikielisyys, jossa uusi kieli estää äidinkielen ja sen funktioiden kehittymistä. Vähenteisen kaksikielisyyden käsite itse asiassa korvaa aikaisemman puolikielisyyden käsitteen, jonka tarkoitus oli aikoinaan nimenomaan korostaa äidinkielisen alkuopetuksen tärkeyttä (Hansegård 1968), mutta joka usein yleisessä keskustelussa on käsitetty virheellisesti varoitukseksi kaksikielisyyden vaaroista. (Puolikielisyyskeskustelusta psykolingvistiikassa ks. myös Hamers & Blanc 2000: 94–95, 341–342, ja Romaine 1995: 260–273; käsitteiden muuttumista osoittaa, ettei termiä semilingualism löydy enää edes TSK:n hakemistosta.)

Kielikylpyopetus johtaa täydenteiseen kaksikielisyyteen — mutta on huomattava, että kielikylvyn käsitettä käytetään nykyään väärin lähes kaikenlaisesta vieraskielisestä opetuksesta. Kielikylvyssä on olennaista se, että lasten äidinkieli on yhteiskunnalliselta statukseltaan vahva, jolloin opetus toisella kielellä ei uhkaa äidinkielen asemaa ja kehitystä; opettajan on oltava kaksikielinen, jotta lapset itse voivat aluksi käyttää äidinkieltään (s. 614). Kielikylvyn (language immersion) vastine vähenteisen kaksikielisyyden puolella on kieliupotus (submersion, sink-or-swim model, s. 582), jossa lasten äidinkieli on statukseltaan heikko, opettaja ei itse osaa sitä ja luokassa saattaa olla mukana myös opetuskielen äidinkielisiä puhujia, joilla on etulyöntiasema alusta alkaen. Useimpien kielten pienet puhujat joutuvat kouluun mennessä tähän tilanteeseen. TSK toteaakin, on tekopyhää sanoa minkään heikon kielen puhujien ”vapaaehtoisesti” alistuvan kielenvaihtoon niin kauan kuin koululaitos ei tarjoa heidän lapsilleen vaihtoehtoja.

Statukseltaan heikkoa kieltä puhuvien lasten väylä täydenteiseen kaksikielisyyteen ovat kieltä tukevat ja ylläpitävät opetusohjelmat, joissa maan valtakielen taitoa aletaan kehittää vasta ylemmillä luokilla, sitten kun äidinkielen asema on vahvistunut niin tietojen kuin asenteidenkin tasolla. Lasten äidinkieleen ei suhtauduta ongelmana, vaan resurssina.

Useimmissa maissa vähemmistökielten puhujat ovat koululaitoksessakin täysin oikeudettomia. TSK ei ole kerännyt esimerkkejä vain Turkin kaltaisista surullisen kuuluisista maista, vaan myös niin sanotuista länsimaista. Kalifornian osavaltiossa hyväksyttiin vuonna 1998 laki, joka kieltää valtion kouluja antamasta opetusta muulla kielellä kuin englanniksi pitempään kuin 180 päivää lasta kohden; sen jälkeen lasten äidinkieltä ei saa käyttää opetuksessa edes apukielenä. TSK:n kirjan ilmestymisen jälkeen hänen asuinmaansa Tanska on lähtenyt etenemään samaan suuntaan. Useimpien maiden päättäjien käsitys on, että äidinkielen opetus hidastaa valtakielen oppimista, vaikka tutkimukset osoittavat päinvastaista.

Suomessa ruotsinkielisen vähemmistön asema on maailman parhaita, ja muidenkin vanhojen kielivähemmistöjen asema on lopulta järjestymässä ainakin lainsäädännön tasolla. TSK:n edustama lähestymistapa johtaa kuitenkin radikaalimpaan tulkintaan. Jos kielelliset oikeudet ovat ihmisoikeuksia, ne ovat ensisijaisesti yksilön, eivät kielen oikeuksia. Yksilön kannalta ei ole eroa siinä, kuuluuko hän ”vanhaan” vai ”uuteen” kielivähemmistöön. YK:n ihmisoikeuskomitea on jo tehnyt päätöksiä, joiden mukaan vähemmistöjen poliittiset ja kulttuurioikeudet eivät riipu siitä, ovatko kyseiset vähemmistöt valtion tunnustamia ja ovatko ne vanhoja vai uusia (s. 557–558). Vaikka kansainväliset ihmisoikeussopimukset sisältävät yleensä hyvin vähän määräyksiä suoranaisista kielellisistä oikeuksista, ennen pitkää tulee mielestäni eteen kysymys, millä perusteella Suomen valtion on annettava omakielistä kouluopetusta saamelaisten kielten puhujille (1734 puhujaa vuoden 2000 lopulla), mutta ei esimerkiksi somalin puhujille (6454, joista 3057 alle 14-vuotiasta) tai erityisesti venäjänkieliselle väestölle (28205 puhujaa).

KANSAINVÄLINEN KIELIJÄRJESTYS

Vaikka kielellisestä monimuotoisuudesta kirjoittavat ovat yleensä yksimielisiä siitä, että pieniä kieliä uhkaa valtioiden sisällä valtakielten paine, kansainvälisen kielijärjestyksen arvioinnissa käsitykset eroavat paljonkin. Kielikuoleman uhan mustana näkevä Crystal maalaa aikaisemmassa kirjassaan (1997) helein värein uljasta globaalia tulevaisuutta, jossa englanti on kaikkien yhteinen kommunikaatioväline; optimismissaan hän ylittää reilusti Graddolin (1997) paremmin pohditun ennusteen. TSK taas yhtyy Phillipsonin (1992, 1999, 2001) näkemyksiin, jossa englannin leviäminen nähdään myös vakavan epätasa-arvon ja kulttuurisen ”mcdonaldisaation” lähteenä.

Englanti ei suoraan uhkaa pieniä kieliä muissa maissa kuin niissä, joissa se on virallinen kieli tai muuten valtakieli. On mielestäni kuitenkin syytä kysyä, eikö englannin kielen jatkuva vahvistuminen esimerkiksi eri maiden korkeakoulujärjestelmissä ja talouselämässä ole globaali alku samanlaiselle prosessille, joka aikoinaan nosti kansallisvaltioiden viralliset kielet valta-asemaan näiden valtioiden sisällä. Suomen kielen käyttöalueet olivat sata vuotta sitten laajenemassa ruotsin kustannuksella, nykyään taas supistumassa englannin paineen alla, vaikka kielen olemassaolo ei sinänsä ole uhattuna.

Epätasa-arvoa aiheuttaa se, että joillakuilla globaali lingua franca on äidinkielenä, toiset joutuvat sen erikseen opettelemaan; kaksikielisyyden vaatimus ei siis ole symmetrinen (vrt. Chesterman 2001: 26–27). Äidinkielellään kirjoittavat Crystal, Nettle ja Romaine voivat ylhäältäpäin ihastella ruotsalaisten tai hollantilaisten hyvää englannintaitoa ja kaksikielisyyden toimivuutta, mutta ei ole selvää, millä kielellä englanninpuhujat itse sitten pääsevät ”yksikielisestä typeryydestään” (TSK:n termi). Crystalin (2000: 29) mukaan englantia puhutaan jotta tultaisiin ymmärretyiksi (for intelligibility), muita kieliä jotta identiteetti säilyisi (for identity); varmasti on siis helpointa olla englanninkielinen ja saada kumpikin hyöty samasta kielestä?

Kielellistä tasa-arvoa korostava lähestymistapa on johtanut TSK:n tutustumaan esperantoon, josta hän antaa positiivisen arvion, vaikka esperantoa käsittelevä jakso ei ehkä kovin hyvin integroidukaan kirjan kokonaisuuteen. TSK on yksi harvoista lingvisteistä, jotka kirjoittavat esperantosta samalla ammatillisella tasolla kuin muistakin kielistä, eli ottamalla asioista itse selvää ja tutustumalla kielen puhujiin, tietysti myös äidinkielisiin. Laajimmillaan kirja on hyvä analyysi globalisaatiosta ja sen takana vaikuttavista valtasuhteista. Joskus TSK tosin haukkaa liian suuren palan, esimerkiksi analysoidessaan Yhdysvaltain vankimääriä tai toistaessaan (s. 438) uutisen, jonka mukaan tanskalaisten miesten siemennesteen määrä on romahtanut luomuviljelijöitä lukuun ottamatta (ks. Lomborg 2001: 238–241 tämän ilmeisesti väärän tiedon taustoista). Mutta tällaiset notkahdukset eivät horjuta kirjan kokonaisuutta.

KOKONAISARVIO

TSK:n kirja on konkreettinen ja sisältää enemmän tietoa ja aineistoa kuin mikään vastaava teos. Jo esimerkiksi katsaus kielellisiin ihmisoikeuksiin kansainvälisessä oikeudessa ja valtioiden käytännön politiikassa on hyvä syy hankkia kirja. Yksittäisten esimerkkien ja suurten periaatteiden vuorovaikutus toteutuu hyvin muissakin luvuissa. Kirja on haastava — ei siinä mielessä, että se olisi vaikea ymmärtää, vaan siinä, että se haastaa ajattelemaan ja toimimaan. TSK kirjoittaa paikoin emotionaalisemmin kuin tutkijoilta odotetaan. Mutta missä ovat arvomme, jos haluamme suuristakin vääryyksistä kirjoitettavan viileästi?

Kielelliset ihmisoikeudet ja kielellisen monimuotoisuuden kato on alkaneen vuosisadan tärkein kielitieteellinen ja kielipoliittinen kysymys. Toivokaamme, että tätä erinomaista kirjaa tullaan aikanaan pitämään yhtenä herättäjänä, joka käänsi asioiden kulkua parempaan päin.

Jouko Lindstedt

Slavistiikan ja baltologian laitos

PL 4 (Vuorikatu 5 B)

00014 Helsingin yliopisto

jouko.lindstedt@helsinki.fi

LÄHTEET

Chesterman, Andrew 2001: Why translate? — Pirjo Kukkonen & Ritva Hartama-Heinonen (toim.), Mission, vision, strategies,and values: A celebration of translator training and translation sutdies in Kouvola, s. 25–32. Helsinki: Helsinki University Press.

Crystal, David 1997: English as a global language. Cambridge: Cambridge University Press.

Crystal, David 2000: Language death. Cambridge: Cambridge University Press.

Dahl, Östen 2000: Språkets enhet och mångfald. Lund: Studentlitteratur.

Ethnologue: http://www.ethnologue.com/web.asp

Graddol, David 1997: The future of English? A guide to forecasting the popularity of the English language in the 21st century. London: British Council. [Ilmainen PDF-versio saatavissa British Councilin verkkosivuilta: http://www.britcoun.org/ ]

Hamers, Josiane F. — Blanc, Michel H. A. 2000: Bilinguality and bilingualism. [2. laitos, 1. laitos 1989; 1. ranskankielinen laitos 1983.] Cambridge: Cambridge University Press.

Hansegård, Nils E. 1968: Tvåspråkighet eller halvspråkighet? Stockholm: Bonniers. (Aldusserien.) [Uusi laitos 1972.]

Kontra, Miklós — Phillipson, Robert — Skutnabb-Kangas, Tove — Várady, Tibor (toim.) 1999: Language: A right and a resource. Approaching linguistic human rights. Budapest & New York: Central European University Press.

Krauss, Michael. 1992. The world’s languages in crisis. — Language 68:1, s. 4–10.

Lomborg, Bjørn 2001: The skeptical environmentalist: Measuring the real state of the world. Cambridge: Cambridge University Press.

Nettle, Daniel — Romaine, Suzanne 2000: Vanishing voices: The extinction of the world’s languages. New York: Oxford University Press.

Phillipson, Robert 1992: Linguistic imperialism. Oxford: Oxford University Press.

Phillipson, Robert 1999: International languages and international human rights. — Kontra & al. (toim.) 1999, s. 25–46.

Phillipson, Robert 2001: Global English and local language policies: What Denmark needs. — Language Problems and Language Planning 25:1, s. 1–24.

Romaine, Suzanne 1995: Bilingualism. [2. laitos, 1. laitos 1989.] Oxford UK & Cambridge USA: Blackwell.

Saarikivi, Janne 2001. Kieli suojelee luontoa. Vihreä lanka 7 (15.2.2002), s. 10.